Arno oli meidän talon Iso Mies - suurikokoinen bokseriuros, joka vihasi hartaasti vieraita koiria mutta sieti dandien ja varsinkin pentujen typeryydet aivan ällistyttävän pitkäpinnaisesti. Tietenkin jokainen uusi pallopää piti kerran pistää järjestykseen, mutta vain kerran. Kyllä ne sen jälkeen aina muistivat, ettei bokseri sentään mikään kynnysmatto ole...
Arno kilpaili nuorempana jonkin verran sekä palveluskoira- että tottelevaisuuskokeissa (PK-lajina jälki), mutta tämä harrastus jäi sittemmin vähemmälle. Syynä oli paitsi Marjo-ohjaajan moninaiset muut aktiviteetit ja niistä johtuva ajanpuute, myös herran itsensä moninaiset loukkaantumiset - vauhti kun oli aina niin kova, että siinä tahtoi paikat paukkua.
Keväällä 2002 Arnon terveys alkoi horjahdella, ja (varmaan osittain juuri senkin vuoksi) myös herran pinna alkoi lyhetä jopa tuttujen koirakaverien suhteen. Niinpä Arno hölkytti upean aurinkoisena kevätpäivänä vieläkin kirkkaammille hangille juoksentelemaan.
Arno was The Man in the house - a large, dark brindle Boxer male who hated passionately all dogs who were Not Us, but had surprising patience with Dandies and especially Dandie puppies. Each new "cottonhead" in the house was called to order once, but that was enough to make sure they remembered that a Boxer is not a doormat...
In his younger days he went to Working and Obedience trials, but after a few years this activity had to give way - not only because his handler Marjo was getting increasingly busy with all sorts of activities, but also because Arno suffered quite a few injuries. He always had to do everything with such energy and speed that accidents were frequent.
In the spring of 2002 his health began to get shaky, and also (partly no doubt because of health problems) also his temperament began to get rather short, even with the doggie friends he'd lived with. And so, on a glorious sunny day, we took him to run on still brighter fields of snow. |
